Kitaran teko. Stressiä vai mielenhoitoa?

Kun aloitimme kitaranteon syyskuun alussa oli kummallakin (uskoakseni) mielessä mielenkiintoinen ja molempien taitoja kyseenalaistava sekä haastava projekti. Varsinkin kun asetimme itsellemme aika tiukankin aikataulun. Reilu kaksi kuukautta on sinänsä riittävä aika mutta kummallakin oli omat päivätyömme ja asuinpaikkamme väliä oli 122 kilometriä. Jo alussa sovimme että kun hommia tehdään niin tehdään se yhdessä eikä kumpikaan ”sooloile” omalla ajallaan, joka olikin molempien puolelta ihan reilu ratkaisu.

Jo tuossa muutama viikko ennen ”maalia” alettiin huomata että pitkin poikin projektin vaiheita tuli muutamia takapakkeja jotka tulisivat viivyttämään, tai ainakin kiristyttämään aikatauluja jonka deadline oli 17.11.2022. Tämä päivämäärä siksi että Kaitsu ja hänen avovaimonsa Anne oli seuraavana viikonloppuna suuntaamassa ulkomaille.

Itse tulin tilanteesta riippuen aina alkuviikosta pelipaikalle jossa pystyin olemaan 3-4 vuorokautta vähän kuvauskeikoista riippuen. Onneksi bussit kulkee ja kyyti on mukavaa joten se ei missään välissä harmittanut, päinvastoin. Mutta viimeisinä kahtena ”sessiona” huomasin että aikataulu alkaa stressaamaan ja kiristämään soittimen valmistusprojektissa. Päivät alkoivat 09:00 viimeistään ja lounas- / illallistaukoineen venyivät sinne ilta yhdeksän kieppeille. Tämä johti siihen että alkoi tulemaan pieniä ”mokia” ja jopa molempien itsekriittisyys alkoi löystyä.

Lopulta kuitenkin soittimet tulivat valmiiksi ja näin jälkeenpäin ajateltuna oli ihan hyvä että asetimme tiukan aikataulun koska muuten lopullisen tekeleen päivänvalon näkeminen olisi voinut venyä hamaan tulevaisuuteen.

Soittimen rakentaminen oli itselleni avartava ja innostava kokemus. Viimeiset varsinaiset kosketukset puutöihin kun olivat sieltä kahdeksankymmentä luvulta. Puun käsittely ja oman käden jäljen huomaaminen oli uskomattoman avartavaa, tyydyttävää ja innostavaa. Tämä ei todellakaan jää tähän. Toki välillä vähän alkoi jo itseänikin stressaamaan ja viimeisinä päivinä havaittu maalin hidas kuivuminen sai jo lieviä epätoivonkin fiiliksiä nousemaan pintaan. Mutta kun ne ensimmäiset ”sauhut” omarakentamasta soittimesta otti niin olihan fiilis ihan huikea. Vaikkakin tarvitsee vielä paljon pientä hienosäätöä vireen ja kaulan asennossa on tehtävä niin voin käsi raamatulla sanoa että pääsimme tavoitteeseemme vähintäänkin kuivin jaloin.

Ohjelmassamme on paljon asioita ja ”ohjeita” joita oikeat kitaranrakennusammattilaiset varmaan katsovat pupillit vinossa mutta olemme tekeleistämme ylpeitä ja viimeisen ”nysväyksen” jälkeen menemme rinnat rottingilla antamaan ne testiin ammattijäbille keväällä.

Summa summarum. Otimme haasteen joka oli enemmän kuin vaativa. Saimme valmiiksi soittimet joilla voi oikeasti soittaa. Kahden ja puolen kuukauden aikana taisi mennä noin äböyt 25 päivää, noin 2000 kilometriä bussissa, reilu 14 kiloa kierrätettävää alumiinia sekä Kaitsulta huima sijoitus työkaluihin ja materiaaleihin.

Joo, stressasi, mutta lopputuloksesta tulevaa fiilinkiä ei saa kaupasta.

Jaa tämä somessa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top